Hollantilainen maisemamaalaus on melankolian runoutta. Hämärään jähmettynyt valo, joka koskettaa puuta, lehmää, ihmistä, keittiön seinää. Tuo melankolia kertoo ihmisestä. Jumalaa on hollantilaisesta maisemakuvasta turha hakea. Hollantilaiset, alankomaalaiset kuvat kertovat lihasta, ruumiista. Ihmisestä. Se on kenties ainoaa protestanttista melankoliaa, joka on tehnyt minuun syvän vaikutuksen. En pysty pääsemään siitä eroon, enkä haluakaan.
Ja ehkä Jumalan puuttuminen on se, joka sitoo minut noihin melankolisiin teoksiin. Jatkuvasti etsin niistä sitä puuttuvaa läsnäoloa. Melankolia on aavistus Jumalan läsnäolosta. Yhteisestä yksinäisyydestä. Mitä yksinäisempi olen, sitä paremmin ymmärrän Jumalaa. Meillä on yhteinen kohtalo käsittämättömyydessä. Taiteilija on kaikkina aikoina Jumalan aikalainen.
