|
Valumetallit Tiibetissä ja
Himalajalla
J. K. Ihalainen
Länsimaiset taidehistorioitsijat ovat vuosikymmeniä käyttäneet termiä
"pronssi" kuvatessaan Tiibetin, Himalajan ja Pohjois-Intian
metallipatsaita. Samaan tapaan on taidehistorioitsijoiden keskuudessa
vallinnut myytti patsaiden valamiseen käytetystä kahdeksan metallin
seoksesta, asta-dhãtu, joka sisältää kuparia, tinaa, lyijyä, antimonia,
sinkkiä, rautaa, kultaa ja hopeaa vaihtelevissa suhteissa.
Viime vuosikymmeninä suoritetut metallurgiset analyysit eivät tue
lainkaan pronssin tai kahdeksan metallin käyttöä Pohjois-Intiassa ja
Himalajalla. Kupari- ja sinkkiesiintymiä tunnetaan Tiibetistä ja
Nepalista, mutta lähin tina tulee Burmasta ja Malaccalta.
Tiibetin ja Himalajan metallipatsaiden valmistuksesta ei ole olemassa
mitään opaskirjaa, eivätkä paikalliset kuvanveistäjät ole koskaan
kuulleet sellaisesta. Ammatilliset opit ovat aina siirtyneet kädestä
käteen isältä pojalle.
***
Intialainen kuvanveistotaito saapui Tiibetiin lännestä Kashmirista ja
etelästä Nepalista yhtäjalkaa buddhismin kanssa. Läntisen Tiibetin
kuninkaiden käskystä tiibetiläinen oppinut Rin-chen-bzang-po (958 - 1055
jKr) matkusti kolmasti Kashmiriin ja kerran Itä-Intiaan, ja toi
palatessaan vuonna 1019 mukanaan 32 taiteilijaa, rakennuttaen 21
temppeliä eri puolille läntistä Tiibetiä. Erääseen temppeliin hän
valmistutti 45 metallipatsasta kuparista ja messingistä.
Tyyppiesimerkki Länsi-Tiibetin metallipatsaista on metrin korkuinen
"Cleveland Buddha", jonka messinkipitoisuus on 68 % kuparia, 20 %
sinkkiä ja 11 % lyijyä. Patsas on 1000-luvulta.
Newarin kuvanveistäjät työskentelivät Tiibetissä 600-luvulta lähtien,
suosien kupariveistoksia - koska kuparia oli Nepalissa omasta takaa, ja
koska tulikultaus soveltui parhaiten kupariin. Silti myös messinkiä
käytettiin patsaiden valamiseen sekä Tiibetissä että Nepalissa.
Mongolien vallan (1207 - 1368) aikaiset kiinalais-newarilaiset patsaat
olivat kuparia, kun taas itäiset kiinalais-tiibetiläiset patsaat ajalta
1400 - 1800 olivat messinkiä. Nepalin laaksossa messingin käyttö
lisääntyi 1700 - luvulla Itä-Intian komppanian tarjonnan kasvaessa.
Pohjois-Intiassa messinkiä oli käytetty 200-luvulta lähtien.
Kupari (tiib. zangs, zangs-dmar, li-dmar, zi-khyim)
Parasta kuparia tuotettiin 1000 - luvulta lähtien Nepalista. Kuparia
kaivettiin kuin kultaa, ja tämä "kalliokupari" oli yhtä kallisarvoista
kuin kupari. "Paikallinen punainen kupari kalliokuparista on nimeltään
kultakupari", kirjoitti Jam-dpal-rdo-rje. Nepalista kuparia vietiin
Tiibetiin ja Intiaan, kunnes kupariesiintymät ehtyivät viime suosisadan
lopulla.
Tiibetiläiset tuottivat kuparia myös Kiinasta ja Itä-Turkestanista.
Vaikka Tiibetin Himalajalla oli runsaasti kuparia, eivät tiibetiläiset
louhineet kuparia pelosta, että paikalliset maan jumalat ärtyisivät
siitä.
"Monet uskoivat, että mineraalit laittoi maahan 'Arvokas Opettaja'
Padma Sambhava tuodessaan buddhismin Intiasta, ja että mikäli
mineraaleja siirrettäisiin, lakkaisi sataminen ja sadot tuhoutuisivat.
Uskonnollista vastustamista säesti taloudellinen vastarinta. Kun kaivos
löydettiin, niin hallitus odotti paikallisten työskentelevän siellä
maksutta ula-järjestelmän mukaisesti. Niinpä kyläläisillä oli kaikki
syynsä salata maan rikkauksien olemassaolo." (Bell)
Silti kaivoksia oli. Lyijy-, kupari-, sinooperi- ja kultakaivoksia
Ladakhin ja Kashmirin tien varrella (Turner 1800), kuparikaivoksia
Ladakhissa ja Zangskarissa (Hedin 1922), sekä Lhasan hallinnon alaisia
malakiitti- ja asuriitti- (kuparikarbonaatti) kaivoksia vuorilla
Lhasasta lounaaseen (Jackson 1976). Jälkimmäisistä saatiin suurin osa
Tiibetin taiteilijoiden käyttämistä vihreistä ja sinisistä pigmenteistä.
Sulattamalla malakiittia ja asuriittia saatiin "kansankuparia".
Itäisessä Tiibetisssä oli useita kuparikaivoksia, näistä
pitkäaikaisimpia Gong-kha-glingissa. Juuri Khamin provinssi on
tärkeimpiä metallivalun keskuksia; kolme tunnetuinta keskusta siellä
Derge, Chamdo ja Reo-Chi.
Zi-khyim (kiin. ch`ih chin, syvänvärinen kulta, kupari)
Padma-dkar-po´n mukaan "zi-khyim loistaa kuin kulta Sin-dhu- joen
penkereillä; siitä nimitys 'punainen kulta'. Se hohtaa sateenkaaren
valoa, ja kun sitä kostuttaa hapolla, se paljastaa Indran jousen," eli
loistaa sateenkaaren väreissä.
Tiibetiläisten lähteiden mukaan zi-khyimiä on kahdenlaista: li-khra
eli keinotekoinen zi-khyim, joka on Dagyabin mukaan lyijypitoista
messinkiä, ja Klong-rdolin mukaan "kultaa, hopeaa, valkoista rautaa,
kalliokristallia, lyijyä ja elohopeaa". Jälkimmäinen lejeerinki tuskin
soveltuu patsaiden valamiseen.
Li-dmar (punainen li) eli kansan zi-khyim on Lo Buen päätelmien mukaan
borniitti- tai erubeskiittipitoinen kupariesiintymä, jolla on nimiä
kuten riikinkukkosuoni, puhdas kuparisuoni, ja hevosenlihasuoni.
Tällainen esiintymä tunnetaan ainakin Zangskarista (99,4 % kuparia,
loput rautaa ym.). Zangskar tarkoittaa valkoista kuparia.
Zi-khyim (lausutaan sikhim) saattaa olla sukua Himalajan
buddhalaiselle kuningaskunnalle Sikkimille, josta tunnetaan myös
kuparikaivoksia.
Sinkki
Kun sinkkioksidia lämmitetään sulamispisteeseensä 906 0 C, niin se
yksinkertaisesti haihtuu ilmaan. Ennen kuin sinkki esiteltiin teolliseen
tuotantoon, valmistettiin messinkiä lämmittämällä sinkkisuonta
(kalamiinia) ohuilla kuparilevyillä, jotka sitten imivät sinkkimetallin
itseensä. Intialaiset alkemistit eristivät sinkin 1100 - luvulla, ja
englantilainen William Champion vuonna 1738.
Messinkiä käytettiin vuosituhannen alusta lähtien Himalajan
patsasvaluissa. Kuitenkin varsinainen "messinkimaa" oli Persia, jonka
kanssa tiibetiläiset kävivät kauppaa ainakin 700 - luvulta lähtien.
Varhaisin lähde kertoo persialaisten hyödyntäneen Khotanin
sinkkiesiintymiä 500 - luvulla.
Metallisen sinkin valmistus aloitettiin Intiassa 1200 - luvulla ja
Kiinassa 1400 - luvulla. Kalamiini saattaa saada nimensä Calaminen
kaivoksista Indus - joen suulla. Tiibetissä, Sikkimissä ja Nepalissa
mainitaan sinkkiesiintymiä 1700 - luvulta lähtien.
Messinki, vaski (tiib. rag, ra-gan)
Tiibetissä messinki tunnettiin vuosituhannen alusta lähtien
patsasmetallina. Jam-dpal-rdo-rje kertoo, että "punainen, keltainen ja
kirkas messinki tulee Kiinasta, ja siinä on 1-3 osaa kuparia ja yksi osa
sinkkiä." Länsi-Tiibetiin messinki tuotettiin Nepalista; tuon
intialaisen messingin sinkkipitoisuus saattoi olla jopa 40%.
Tina
Tinaesiintymien puute Himalajalla selittää sen vähäisen käytön
metallivalussa. Vähäisiä määriä tinaa tuotettiin Intiasta ja Kiinasta
Nepaliin 1700 - luvulta lähtien.
Pronssi
Messingin ja kellometallin mainitsee 13. vuosisadan teos
Rasaratnasamuccaya, ja jälkimmäisen kerrotaan koostuvan 8 osaa kuparista
ja 2 osasta tinaa. Jam-dpal-rdo-rje kirjaa intialaista tai burmalaista
tinaa sekoitetun 6 - 8 osaan kuparia, mistä syntyi punainen tai
valkoinen li. Hän mainitsee näitä kahta pronssityyppiä käytetyn vain
tiettyjen esineiden, kuten soittimien, valmistamiseen. Padma-dkar-po
mainitsee molempien olevan peräisin Khotanin vuorilta.
Todennäköistä on, ettei li ollut aivan pronssia, sillä tinaa tavataan
siinä erittäin harvoin. Tiibetin Li-yul tarkoittaa monissa yhteyksissä
Nepalia, "Li´n maata".
Kharba (khar-ba) on usein käännetty pronssiksi ja kellometalliksi.
Klong-rdol´n mukaan mkhar-ba koostuu raudasta (musta khro), hopeasta
(tuhat lootusta), kuparista (punainen paratiisi) ja valkoisesta raudasta
(puhdas valkoinen).
Jam-dpal-rdo-rje vahvistaa, että "khar-ba on seitsemän osaa kuparia,
yksi osa Khamsin tinaa ja yksi osa Jusin tinaa, mistä syntyy valkoista
ja punaista metallia, jota käytetään peilien ja kellojen valmistukseen".
Symbaalit ja muut soittimet olivat pronssia ja useimmiten
kiinalaisvalmisteisia. Kiinalainen pronssi, khar-sini, sisälsi
kiinalaista tai burmalaista tinaa, ja siitä valmistettiin Itä-Tiibetissä
myös peilejä.
Patanin newarit käyttävät kolmenlaista pronssia:
1) Newarien kellometalli - kaksi osaa kuparia, yksi tinaa -
vesiastioiden ja viiniruukkujen valmistamiseen. Lautasten valmistamiseen
kolme osaa kuparia ja kaksi osaa tinaa.
2) Intialainen pronssi - kaksi osaa valkoista metallia, yksi osa tinaa,
vain vähän kuparia.
3) Valkoinen metalli Intiasta. Sisältää paljon tinaa (yli 83 %), loput
lyijyä ja kadmiumia.
Pronssia ei ole juuri käytetty metallipatsaiden, vaan peilien ja
kellojen valuun. Tiibetin kellot ovat laadukkaampia kuin Nepalin, mutta
newarien käsialaa molemmat.
Hopea
On mahdollista, että persialainen hopeasepäntaito tunnettiin
Tiibetissä varhaisista ajoista lähtien. Persian hopeasepänperinteen
huippukausi saavutettiin 224 - 651 jKr. Tiibet oli suorassa yhteydessä
Persiaan 600 - luvun lopulla. Klong-rdol mainitsee myös Turkestanin ja
Khamsin hopean. Kuuluisa italialainen jesuiitta Ippolito Desideri
mainitsee hopeakaivokset itäisessä Tiibetissä. 1600 - luvulla
kolikkohopeaa toivat portugalilaiset Meksikosta vaihtaen sitä
mausteisiin. 1800 - luvulla hopeaa tuotiin Kiinasta, Mongoliasta ja
Siperiasta.
Hopeaa käytettin harvaiden patsaiden valamiseen Himalajalla, mutta
repoussé - töihin sen sijaan laajalti. Hyvä esimerkki tästä on
yksitoistapäinen Avalokitesvara tiibetiläisessä katedraalissa
Dharamsalassa. Tiibetiläisten patsaiden hopeointi sisältä on hyvin
vanhaa kashmirilaista perua. Nykyään sitä käytetään vain
kuparipatsaisiin.
Kulta
Varhaisia mainintoja "kultaakaivavista muurahaisista" Ladakhissa ja
Baltistanissa on Plinyllä ja Herodotoksella. Myöhemmin Sven Hedin
jäljitti lukuisia kullankaivajien polkuja Länsi-Tiibetissä, "La-shung
maassa".
Tiibet vei kultaa 600 - luvulta lähtien sekä Persiaan että Kiinaan, ja
myöhemmin myös Bhutaniin, Kashmiriin, Siperiaan ja Bengaliin. Kuitenkin
newarkauppiaat tuottivat kultaa Tiibetiin vuosisatojen ajan, ja kultaa
tuotiin myös Mongoliasta.
Kullankaivuuta vastustavat lamat estivät usein kullankaivuun, koska
"Tiibetissä on syväänjuurtunut uskomus, että mikäli kultahippuja
siirretään maasta, niin kultaa ei enää löydetä joenuomista, sillä
kultahiput ovat kasvin juuria, ja kultapöly on kasvin itiöt." (Rockhill
1891) Useat paimentolaisheimot kielsivät kullankaivuun, minkä takia
kultaa kaivettiin sotilaiden suojeluksessa.
Kullasta valetut patsaat ovat äärimmäisen harvinaisia Tiibetissä ja
Himalajalla. Kullasta valettiin tai pakotettiin rituaaliesineitä, kuten
rasvalamppuja, ja koruja. Jopa köyhät käyttivät kultakoruja Lhasassa
(Gill 1883). Tiibetiläisten keisarilliset lahjat käsittivät kultaisia
viinimaljoja, leijonia, elefantteja ja astioita. "Kultaiset eläimet
mainitaan tiibetiläisen kuninkaan Ral-pa-canin leirin koristeina vuonna
821". (Snellgrove 1968)
Padma-dkar-po mainitsee kultaa käytetyn tulikultaukseen ensimmäisten
uskonnollisten kuninkaiden aikana 7. ja 9. vuosisadoilla. Tulikultaus
tapahtuu peittämällä metalli kultaseoksella ja haihduttamalla tulella
elohopea pois kultauksen seasta.
Rauta
Vaikka Tiibetissä tunnetaan lukuisia rautakaivoksia, eivät
rautapatsaat näyttele merkittävää osaa Tiibetissä. Sen sijaan Kiinassa
rauta syrjäytti toisinaan pronssin patsasvalussa ja temppeliesineiden
valmistuksessa. Klong-rdol mainitsee, että "pehmeä tiibetiläinen
valkoinen rauta on hyvää materiaalia munkkien kerjuumaljoihin." Nepalin
rauta oli lyömätöntä, ja siitä valmistettiin keittiön tarvekaluja
vientiin.
Lyijy
Lyijyä esiintyy usein messinkipatsaissa ja harvemmin kuparipatsaissa,
joihin sitä lisätään metallin juoksevuuden parantamiseksi. Sekä
Tiibetissä että Nepalissa on tunnettu lyijyesiintymiä, joiden
hyödyntäminen on kuitenkin ollut alkukantaista. Tiibetiläisten
taiteilijoiden käyttämä punainen lyijy tuotettiin pigmenttinä Nepalista,
Intiasta ja Kiinasta.
Elohopea (tiib. dngul-chu)
Elohopea näyttelee tärkeätä osaa Tiibetin lääketieteellisessä ja
alkemistisessa kirjallisuudessa. Sinooperi, kansallinen
elohopeasulfiitti, esiintyy luonnossa Kaakkois-Tiibetissä, ja sitä
käytettiin erityisesti tulikultaukseen, sekä maalipigmentiksi.
Sinooperinpuna, synteettinen elohopeasulfiitti, tuotettiin Tiibetiin
Intiasta, ja (ehkä) Kiinasta. Nepalin newarit hankkivat elohopeansa
Intiasta. Silti Intiassa ei tunneta elohopeaesiintymiä.
Lähteitä
Alsop, I. ja Charlton, J.: Image Casting in Oku
Bahal,
Journal of Institute of Nepal and Asian Studies, 1973 / 1
Béguin, G.: Dieux et démons de l´Himâlaya, Paris 1977
Bellazza, J.: Ancient Civilization in Tibet, New Delhi 1995
Chandra, L.: An Illustrated Tibeto-Mongolian Materia Medica
of Ayurveda of Jam-dpal-rdo-rje of Mongolia, New Delhi 1971
De Filippi, F.: An Account of Tibet. The Travels of Ippolite Desideri
of Pistoia 1712-1727, London 1937
Goets, H: Studies in the History and Art of Kashmir and the Indian
Himalaya, Wiesbaden 1969
Klong-rdol-bla-ma, The Collected Works of Longdol Lama, New Delhi 1973
Krishnan, M. V.: Cire Perdue Casting in India, New Delhi 1976
Labriffe, M-L de: Etude de la fabrication d´une statue au Népal,
Kailash 1973 / 1
Lo Bue, E.: Casting of Devotional Images in the Himãlayas, Bulletin of
Tibetology 1991 / 1-3
Reeves, R.: Cire Perdue Casting in India, New Delhi 1962
Rockhill, W. W.: Diary of a Journey through Mongolia and Tibet
in 1891 and 1892, Washington 1894
Saraswati, S. K.: An ancient text on the casting of metal images,
Journal of the Indian Society of Oriental Art, 1936 / 4
Schroeder, U. von: Indo-Tibetan Bronzes, Hong Kong 1981
Snellgrove, D. and Richardson, H.: A Cultural History of Tibet, London
1968
|