| TAKAISIN / BACK |

Metallipatsaiden valu Nepalissa ja Tiibetissä
Teksti ja valokuvat J. K. Ihalainen

Vahavalumenetelmällä (cire perdue) on pitkä perinteensä Pohjois-Intiassa ja Himalajalla. Temppeli- ja jumalpatsaiden valajat, newarit, ovat näytelleet keskeistä osaa metallipatsaiden valajina Nepalissa ja Tiibetissä lähes kahdentuhannen vuoden ajan. Perinteisiä tekniikoita hyödynnetään tänäkin päivänä newarien metalliverstaissa Patanissa, Kathmandun lähellä.

Myöhemmällä Gupta-kaudella (400 - 700 jKr) oli metallivalu Intiassa jo levinnyt laajalle, mutta sitä vanhemmat löydökset ovat harvinaisia. Paras keskiaikainen kuvaus metallivalusta on teoksessa Mãnasollãsa vuodelta 1131; siinä määritellään messingin ja kuparin suhde vahaan 10:1. Tuohon aikaan oli onttovalu saavuttanut täydellisyyden, ja kupariveistoksia valettiin kerralla jopa yli kaksimetrisiksi.

Tiibetiläisen oppineen Tãranãthan vuonna 1608 kirjoittaman Intian buddhismin historian mukaan Devapãlan hallinnan aikana (821 - 861) vaikuttivat bengalikuvanveistäjät uusien koulukuntien syntymiseen, ja sitä seurannut vahavalumenetelmän leviäminen jätti jälkensä kuparipatsaiden valmistukseen Nepalissa ja Tiibetissä 900 - luvun taitteessa. Sekä täysi- että onttovalua harjoitetaan tänäkin päivänä Nepalissa, jälkimmäistä alle 15 cm veistoksiin.

Tiibetissä kellot ja osa veistoksista valmistettiin hiekkavalumenetelmällä. Pronssi valettiin yleensä vahavalumenetelmällä. Tästä vanhin esimerkki on länsitiibetiläinen Vajrapãni Pariisin Musée Guimetissä noin 1100-luvulta. Patsas on messinkiä, sinkkiä on 12 % ja lyijyä 1 %.

Metallipatsaiden valamiseen erikoistuneet newarit, jotka tänä päivänä harjoittavat ammattiaan keskitetysti Patanissa Nepalissa, ovat olleet aktiivisia Tiibetissä 7. vuosisadalta tähän päivään saakka. Kuuluisin heistä oli Aniko, joka lähetettiin Tiibetiin kahdeksankymmenen taiteilijan mukana vuonna 1260. Sieltä hänet kutsuttiin mongolihoviin Kiinaan, jossa hän vastasi valtakunnan metallitöistä. Mehiläisvaha ja kupari kuuluivat Yuandai huasu ji´n mukaan hänen käyttämiinsä materiaaleihin. Newareita asui suuria määriä Lhasassa, Shigatsessa, Gyantsessa, Sa-skyassa ja Tsetangissa. 17. vuosisadalla heidän toimintapiirinsä laajeni Gugesta Bhutaniin. Tiibetiläinen cire perdu -valaminen lepäsi suurelta osin newarien harteilla.

Vahamalli

Mallissa käytetyn vahan koostumus vaihtelee vuodenaikojen mukaan Nepalin laaksossa. Kevyt kesävaha valmistetaan sekoittamalla puolet mehiläisvahaa, jota hankitaan tamangeilta vuoristosta, ja puolet silaa, puun pihkaa jota tuodaan Intiasta. Vanha teksti Mãnasãra kertoo dammarien käyttäneen sãl-puun pihkaista mehua. Sãl (Shorea robusta) kasvaa alueilla Himalajalta etelään.

Tumma talvivaha valmistetaan seuraavasti: yksi dhãrni (2520 gr) mehiläisvahaa, 11/2 pão´a (320 - 420 gr) silaa, ja noin 1/2 pão´a (100 gr) kasvisrasvaa Madhuca butyracea- puun siemenistä - tämä puu kasvaa Kathmandun alueella 20 metriä korkeaksi. Näin meillä on mehiläisvahan : pihkan :
kasvisöljyn suhde 24 : 3 : 1.

Krishnan mainitsee sinapinsiemenöljyn kasvisrasvan tilalle: 16 osaa mehiläisvahaa, kahdeksan osaa pihkaa ja yksi öljyä.

Vaha valmistetaan kuumentamalla pilkottua mehiläisvahaa alumiinikattilassa matalalla liekillä, lisäämällä sitten hienonnettua pihkaa ja hämmentämällä keitosta, ja lisäämällä viimein kasvisrasvaa.

Vahakakuista tehdään pyöreitä ja niiden paksuus vaihtelee patsaan koon ja metallikoostumuksen mukaan. Ontot kupariveistokset vaativat paksumman vahamallin kuin messinkiset. Työkalu vahan muovaamiseen on molemmista päistään pyöristetty buffalosarvinen silaku. Silaku on mallin muovaajalle tärkein työkalu, "kuudes sormi".

Vahamalli työstetään kannettavan hiiliuunin vieressä, jolloin on mahdollista kuumentamalla yhdistää veistoksen eri osia. Vahamallin ollessa valmis taiteilija kostuttaa mallin ja painaa päälle hieman lämmitettyjä palloja paksumpaa vahaa rakentaakseen thãsãn eli "avaimen", muotin naarasosat, jotka mahdollistavat sen että muottia voi käyttää uudestaan tulevaisuudessa.

Viimein patsaan kanssa valettavat ornamentit, korut ja liitännäiset muovataan ja liitetään vahakuvaan. Ornamentteja ja kohokuvia varten käytetään Tiibetin mustaa kiveä, johon lukuisat uskonnolliset kuvat ja kuviot on kaiverrettu. Vahamallin ollessa valmis sovitetaan sen pohjaan kolmijalka vahasta; kaksi näistä on sisäänkaadettavaa metallia varten, ja yksi poistuvaa ilmaa varten.

Muotin valmistus

Hienosta savesta, vedestä ja lehmänlannasta valmistettu seos lisätään mallin vaikeapääsyisimpiin paikkoihin. Sen jälkeen vetelämpi seos kaadetaan mallin päälle, ja milloin tarpeellista, sen sisään. Onton mallin sisään saatetaan leikata pieni ikkuna ja seosta painetaan sisään muodostamaan valusydän. Sen jälkeen saven annetaan kuivua noin vuorokausi.

Vuorokauden kuluttua lisätään paksumpi seos, joka koostuu keltaisesta savesta, vedestä ja riisin akanoista, lisätään edellisen kerroksen päälle. Aikaansaannoksen annetaan kuivua katolla auringossa muutama päivä.

Yksi tai useampia nauloja painetaan ulkokerrosten läpi vahaan toimimaan kannattajina, ettei vahan sulattamisen aikana muotin malli siirry tukkimaan sulan metallin kanavia. Paksumpi kerros paksua seosta lisätään muotin päälle, jonka jälkeen sen annetaan kuivua täydellisesti.

Vahan sulattaminen

Lo Buen mukaan (1978) uuni on tiilistä kasattu kaksikerroksinen uuni, jonka alemmassa kerroksessa poltetaan hiiltä. Muotit asetetaan uuniin kuumenemaan ja niitä käännellään suurilla tongilla, kunnes ne ovat läpikotaisin kuumia mutta eivät paahtuneita. Tämä kestää muotin koosta riippuen kahdesta viiteen minuuttiin. Sitten muotti nostetaan tulesta, kolmijalan suu rikotaan ja vaha valutetaan astiaan maassa. Kanavat puhdistetaan metallityökaluilla valun onnistumiseksi.
Nykyään kuumentamiseen käytetään puhalluslamppua, mutta toimitus on muilta osiltaan samanlainen.

Muotin poltto ja metallin sulatus

Kuparipallot ja edellisistä valuista talteenotetut kolmijalat, ym. vasaroidaan mahdollisimman pieniksi ja survotaan lasitettuun keramiikka-astiaan. Tämä intialaisvalmisteinen upokas on 20 - 40 cm korkea ja 16 cm ympärysmitaltaan.

Tuli uunissa elvytetään sytykkeillä ja pölynimurilla, ja hiiltä lisätään. Nykyään käytetään Intiasta tuotettua koksia, mutta aikaisemmin käytettiin omaa puuhiiltä. Tiibetissä koksia saatiin maan itäisistä osista. Tulen kuumentamiseen käytetään puhallinta.

Tulen palaessa kuumana metallilla täytetty upokas asetetaan tulen päälle ja tiilikammio kasataan sen ylle. Tiilenpaksuinen kammio jättää upokkaan yläosan näkyviin. Hiiltä lisätään kaiken aikaa, ja upokkaaseen lisätään hienonnettua kuparia. Kuparin sulattaminen vie kaikkiaan puolisentoista tuntia.

Sillä välin muotit ladotaan viereiseen uuniin. Ne on kuumennettava lähes kuparin sulamispisteeseen (10830C), ettei metalli ala hyytyä ennen kuin muotti on kokonaan täytetty. Tämä myös estää muotin halkeamisen kaadon aikana. Newarit eivät käytä lämpömittaria tässä prosessissa. Juuri ennen valamista nostetaan muotit nojalleen maalattialle ladottuja tiilejä vasten, kaatoaukot ylöspäin. Sen jälkeen sulatettu kupari kaadetaan muotteihin. Kaadon hoitaa valaja itse. Ulkona on lämpöä nelisenkymmentä, mutta valimossa kuin kaskea poltettaessa.

Muottien annetaan viilentyä ja kovettua puolisen tuntia, jonka jälkeen niitä heitetään vesiastiaan sihisemään ja kuplimaan.

Messinkivalamiseen käytetään erilaista, valajan itsensä valmistamaa kertakäyttöistä upokasta, joka on 25 cm korkea, ja kaatoputki on lähellä pohjaa. Messingin ollessa sula upokas tuodaan muotin päälle ja kaatoputki avataan rautatangolla. Messinki sulaa alemmassa lämpötilassa kuin kupari, ja on helpompi valaa.


Veistoksen viimeistely ja kokoaminen

Kun savi on irroitettu valuista, sahataan kolmijalka irti. Veistosta putsataan ja kiillotetaan tuntikausia fiilalla, hiekkapaperilla ja rievuilla. Tämän suorittaa kuvanveistäjän apulainen.

Viimein patsaat kootaan eri valuissa valmistetuista osista, kuten siivet, kädet, aurinkopyörät, jne. Liitoskohtiin on taiten rakennettu nystyrät tai ulokkeet, joihin osat sopivat, joten liitoskohdat jäävät yleensä ornamenttien alle näkymättömiin. Pohja, jolla patsas lepää, valetaan aina erikseen. Veistosten valaminen osissa on ainakin tuhat vuotta vanha käytäntö sekä Nepalissa että muualla Himalajalla. Usein vanhoja veistoksia tutkittaessa ovat eri osien koostumukset varsin erilaisia, sillä jopa viikkoja saattaa vierähtää osien valamisen välillä.

Nyt veistoksen saa käsiinsä koristelija, joka vasaralla ja taltalla koristelee, ornamentoi pehmeätä kuparia. Hän myös tekee upotuksia hopeasta ja kullasta, tai milloin tarpeen, jalokivistä. Tiibetiläiset suosivat perinteisesti turkoosia ja korallia upotuksiin.

Kultaus

Tulikultaus eli elohopeakultaus - päällystys elohopean ja kullan sekoituksella, jota kuumentamalla elohopea haihtuu ilmaan - mainitaan Tiibetissä 600 - luvulta lähtien. Anikon mainitaan käyttäneen samaa tekniikkaa Mongolian hovissa 1295 - 1330. Nepalin laaksossa elohopeakultausta on käytetty 900 - luvulta lähtien, eivätkä newarit ole luopuneet siitä edes galvanoinnin (1975) saapumisen jälkeen.

Osakultaus yleistyi newarien veistoksissa 1600 - luvulta lähtien lähinnä taloudellisista syistä; patsaan takaosa jätettiin kultaamatta. Esteettisistä syistä tätä on harjoitettu 1950-luvun lopulta lähtien kuparipatsaisiin, jotka on tarkoitettu länsimarkkinoille ja Tiibetiin. Tämä käytäntö oli myös yleinen itäisen Tiibetin ja Kiinan Tiibetin messinkipatsaissa 1700 - luvulta lähtien. Tiibetiläiset oppivat newareilta messinkipatsaiden kultauksen 1400 - luvulla. Tiibetin kuninkaiden patsaat mainitaan kullatun jo 700 - luvulla.

Padma-dkar-po mainitsee kultaamista käytetyn Tiibetin kuninkaiden patsaisiin 700 - luvulla. Kultaaminen saatettiin tehdä harjaamalla tai liimaamalla kultalehti patsaan pintaan. Yleisin kultausmenetelmä on kuitenkin maalaaminen. Perinteisesti kultamaali valmistetaan puristamalla pisaranmuotoon muotoiltua kultapölyä liimaan. Näiden pisaroiden tarkka valmistus on yhä newarien ja tiibetiläisten kultaseppien tarkoin varjeltu salaisuus.

Eräs tapa valmistaa kultapölyä on leikata kultalehtiä kapeiksi kaistaleiksi, sekoittaa ne hienonnettuun kiveen ja lasiin, ja jauhaa ne pölyksi lisäämällä vähän vettä (Dagyab).

Kultaamista käytetään tänäkin päivänä luomaan tiibetiläisten hahmojen kasvoille ja kauloille niille tunnusomaisen matan kultaisen pinnan. Erityisesti Tiibetin metallipatsaissa tämä on yleistä. Kultaamista on myös käytetty savipatsaiden päällystämiseen, kuten 1300 - luvun savipatsaat Srong-brtsan-sgam-po´sta ja hänen kahdesta vaimostaan Potalassa.

Newarien päällystämättömien kuparipatsaiden pinta käsitellään tänään sinapinsiemenöljyllä tai jopa kenkälankilla, jotta siihen syntyy patinaa. Tiibetissä tunnetaan erittäin muinainen tapa vahata metallikuvat, joko esteettisistä syistä tai hapettumisen estämiseksi.

Vanhentaminen

Nepalin laaksossa veistosten vanhentaminen sai potkunsa 60 - luvun alussa Tiibetin ja Himalajan antiikkiveistosten kysynnän kasvaessa länsimarkkinoilla. Keinotekoinen taideteosten vanhentaminen on Nepalissa laitonta, ja sen vuoksi ammattiväärentäjän puheille pääseminen on lähes mahdotonta.

60 - luvulla tyydyttiin kuumentamaan messinkiveistosta korkeassa lämpötilassa, jolloin aikaansaatiin tumma patina. Labriffe mainitsee että jotkut patsaat voideltiin sitruunan ja suolan sekoituksella ja pidettiin kosteassa paikassa kankaan sisässä kuudesta kahteentoista kuukauteen. Hän mainitsee myös, että patsas voideltiin nestemäisellä lannalla, tuhkalla, suolalla ja lehmänlannalla, ja haudattiin maahan vuodeksi.

Keräilijät ja kauppiaat ovat kuitenkin ymmärtäneet, että ikivanhat newarilaiset ja tiibetiläiset metallipatsaat eivät ole suinkaan peräisin arkeologisista kaivauksista, vaan temppeleistä ja alttareilta, joissa ne olivat varsin hyvin suojassa syöpymiseltä.

70 - luvulla patsaita vanhennettiin hieromalla niitä päiväkausia kankaalla, jota tahrittiin rasvaan, maitoon ja hajusteisiin. Myös hieromalla patsaaseen ammoniumkloridia ja kuumentamalla sitä saatiin aikaan mieto syöpyminen. Erikseen, yksittäisenä tilattu antiikkinen veistos on huippuammattilaisen työtä, jossa pelkkä vanhentaminen maksaa noin sata dollaria.

Tiibetiläiset koskettelevat hyvin harvoin pyhiä patsaita. Lisäksi Tiibetin kuiva ilmasto on ihanteellinen metallipatsaiden säilymiseen. Sen takia todellinen antiikki on yleensä paremmassa kunnossa kuin väärentäjät meille uskottelevat.