|
Lähiöluostarin kuolema
d. a. levy (1942-1908)
d. a. levyn kaksi runoelmaa tekijän kuvituksella
Ville-Juhani Sutisen suomennos
108 sivua
#
Johdanto (Ville-Juhani Sutinen):
AMERIKAN ORVON KOSMINEN AVUNHUUTO
- runoilija d.a. levy ja kaksi apokalyptistä runoelmaa
Runoilija, kustantaja, maalari ja graafikko d.a. levy (1942-1968) on niitä, joita huoletta voisi kutsua Abbie Hoffmanin käyttämällä käsitteellä ”Amerikan orpo”. Hän eli Clevelandissa, Ohiossa, jokseenkin etäällä vastakulttuuri-ikonien ja beat-runoilijoiden valtapiiristä, joka hänen nuoruutensa – ainoan elinikänsä – aikana ilmeni Yhdysvalloissa vahvana ja merkittävänä kulttuurisena voimana. Runoilija levy oli kuitenkin yksin, Ohiossa, taidetta vihaavien ja televisiota tuijottavien kansalaisiksi kutsuttujen koomapotilaiden keskellä. Hän tunsi itsensä hylkiöksi, vaikka löysikin oman viiteryhmänsä ja lukijakuntansa; tämä sivullisuus lyö vahvan leiman hänen runouteensa.
Surkeaksi kuvailtu Clevelandin kaupunki oli Allen Ginsbergin ja muiden sankareiden estradeihin verrattuna kammottava lähiö, maailman persereikä, johon runoelman Cleveland – Kolmannen silmän näkyjä (”Cleveland – Rectal Eye Visions”) nimi viittaakin – todellisuudesta oli kadottava löytääkseen sen uudelleen, maailmaa katsottava poikkeavasta näkökulmasta. Se visio, jonka levy langettaa kaupungin ja siitä metaforana yleistyvän ihmisten maailman päälle, on kahdessa tässä julkaistussa runoelmassa toisaalta hurjistuneen maaninen ja apokalyptinen, toisaalta taas analyyttinen ja ihmisen elämää kriittisesti tarkasteleva vimmainen tilinteko.
Jo nuorena levy päätti ”kirjoittaa kaikesta kaiken niin kauan kuin kaikki on”. Monen muun aikalaisensa tapaan hän luki paljon erilaista kirjallisuutta, etsi vaikutteita etenkin idän mystissävytteisistä filosofioista, buddhalaisuudesta, Zenistä ja tiibetistä. Valaistuminen kaoottisen, yliteknologisoituneen, television einesohjelmia tuijottavan todellisuuden keskellä johti turmiollisiin näkyihin, loistaviin runollisiin visioihin. Se toi myös pettymyksen ja rauhattomuuden, joka näkyy vähintään runojen rivien väleistä, usein itse pinnallakin.
Ajan tavan mukaan levy turvautui runollisen anarkistisen pelastuksen projektissaan myös huumeisiin kyetäkseen pitämään pintansa ahdistavassa lähiöluostarissa. Hän ei ole pyhimys, mutta ei myöskään tekopyhimys – levyn outo attraktio piilee siinä, että hän oli samalla laissez-faire -ajattelua edustava paholaismunkki ja kuitenkin säntillinen ja perusteellinen nyky-yhteiskunnan kriitikko. Tämä kaikki välittyy myös hänen tekstistään.
Clevelandissa oli 60-luvulla toki jonkin verran merkkejä nousevasta runo- ja taidekentästä. Joitain nyrkkipajoissa painettuja pienlehtiä ilmestyi. Yhtä aikaa tähän kasvavaan ja kuihtuvaan liikkeeseen loikkasi mukaan levy... hän joutui sinnittelemään mahdottomia tutkaimia vastaan, mutta samalla vapautui hämmästyttävällä tavalla kirjoittamisen kautta tutkimaan ympäröivän yhteiskunnan ilmiöitä aivan uudesta näkökulmasta. Runoja luettiin ja jaettiin, muiden joukossa levykin joutui vankilaan ”haureuden levittämisestä” tai muusta vastaavasta tekosyystä, joita poliisit käyttivät epäilyttävien tyyppien kurissapitoon... tilaisuuksia järjestettiin kahviloissa, kuten viranomaisten myöhemmin alasajamassa Wellissä:
Istun Wellin varjoissa
päässäni vanhat muistot
ajoilta kun synnyin & otin ratikan
länt. 25:ltä & Lorainilta Superioriin tai
Windermereen & kävelin myöhäisen syksyn
loskassa odottamaan kahvilan varjoihin
katsellen sen kasvavan – hengittävän sisään & ulos
kuunnellen Miles Davisin musiikkia pääni sisällä.
Kenties juuri ”pään sisällä” tekeminen oli tietyllä tapaa välttämätöntä; yhtä paljon kuin marginaalista tukea, sai runoilija myös paskaa niskaansa erilaisten alakulttuurien edustajilta, puhumattakaan loiseläjien suhteen heikkohermoisesta virkavallasta. Yhä uudelleen levy pakeni yksiöönsä tuijottamaan ikkunasta maailmaa ja kritisoimaan sen kuvan pinnalla laahustavia ihmisiä, jotka mekaanisina kulkevat aamuisin töihin, töistä kotiin, istuvat television eteen ja unohtavat maailman valtaavat kauhut
Oman kirjapainon perustaminen oli d.a. levylle askel kohti vakavampaa taiteen kentällä toimimista. Vaikka Renegade Press ja Seven Flowers Press syytivätkin pienpainoksia, runoutta, käsite- ja konkreettista taidetta, sekä pamfletteja, riitti Clevelandin kokoisessa kaupungissa kiinnostusta myös levyn omalle runoudelle. Maanlaajuisesti hän jäi melko tuntemattomaksi, vaikka beatnkit ja vasemmistolaiset kiittelivätkin hänen kriittisiä tekstejään.
Runoilija levy teki itse myös käsitetaidetta, vispoa, kuvarunoutta ja konkreettista runoa. Hänen tavoitteensa taiteellisesti oli ”räjähtänyt synteesi”, jossa maailman osat otetaan haltuun ja organisoidaan uuteen epäkoherenttiin järjestykseen, jonka tarkoituksena on paljastaa todellisuuden simulaatioluonne, sen täydellinen hyväksikäytön peittävä lume. Runous ja taide olivat aseita, joiden kautta näkökulma käännettiin kerraassaan toiseksi.
Tässä mikrovaikutuksen ja normaaliuden 9-5 -paineen viitekehyksessä levy kuitenkin aika ajoin masentui. Teksteissä näkyy tyhjän aikakauden joukkohysteriasta vapaa pettymys ja dystooppinen epäusko maailman parantamiseen – todellisuus mureni silmien edessä joutomaaksi, mutta illuusiota kehityksestä, keskiluokkaisesta kuolleesta elämästä ja halvaantuneista hymyistä pidettiin yllä. Kuolemaansa saakka levy kirjoitti yhä myrkyllisempää runoa, josta eeppinen runoelma Kolmannen silmän näkyjä on tyylikäs ja rosoinen osoitus. Hän oli tuotannossaan ja elämässään sekä teoreettisesti että konkreettisesti leikitellyt kuolemalla – pelannut sen kanssa isoilla panoksilla, kuten hän runoelmassa Lähiöluostarin kuolemanruno toteaa. Vuonna 1968 hän toteutti nämä uhkauksensa ja tappoi itsensä.
jos minulla on laisinkaan rohkeutta
tapan itseni ensi viikolla
kerron itselleni niin joka viikko
& löydän jotain uutta mistä kirjoittaa
tai uuden tavan sanoa saman mitä
viime viikolla
viimeinen keskiaikainen rajaseutu
goottilainen ohio
katolinen huoratalo –
valon vartijat – HEVONPASKAT!
nikealainen tekijänoikeus – Hevonpaskat!
Molemmissa tässä teoksessa julkaistavista runoelmista, rihmastollisessa tekstissä Cleveland – Kolmannen silmän näkyjä (”Cleveland – Rectal Eye Visions”, 1966) ja teoksessa Lähiöluostarin kuolemanruno (”Suburban Monastery Death Poem”, 1968) levy tilittää viha-viha suhdettaan ihmiskuntaan, jonka hän näkee käsiteltävässä pienoiskoossa kotikaupunkinsa Clevelandin infrastruktuuriin siroteltuna. Armoton teksti kiristää mentaalista otetta television edessä istuvien robotti-ihmisten ympärillä – kansalaiset kaivavat omaa hautaansa ja katselevat tuhoa suorana lähetyksenä tajuamatta kuitenkaan transsinsa läpi mitään todellisuudesta.
Runo ei kuitenkaan levyllä typisty pelkkään vittuiluun. Myös päivänpolitiikka ja idioottien kasaama järjestelmä saavat rakenteellisen kritiikin kautta kyytiä ja laajempia yhteiskuntakriittisiä kaaria holvataan sillaksi, jonka toinen pää päätyy suoraan kanjoniin. Toivo on ihmisen sisäisessä valossa, zeniläisessä entiteetissä, jonka voi löytää itsestään. Siitä ajelehditaan kuitenkin ihmiskunnaksi nimetyllä hylyllä yhä kauemmas, etäämmäs todellisuudesta... eläimelliset perversiot tai teknologiset fetissit saavat vallan.
Lähiöluostarin kuolemanruno on sinfonia kadonneen sukupolven unohdetulle nomadille, lähiön ja alakaupungin katujen turmeltuneelle apostolille... siinä limittyvät metaforiset kuvaukset taivaan ja helvetin väliltä turhuuden täyttämiin hetkiin kaupungin kuppiloissa, puistoissa. Asfalttinen keskitysleirikaupunki on aina likainen ja tärveltynyt; suhteet ja ihmiset kiertävät kehää pääsemättä koskaan syklonin keskustaan, sen kuolleeseen silmään, josta d.a. levy tarkkailee maailmaa. Lähiöt ovat kuin kaupungin kasvaimia; näivettävät sen hengen.
Runoelman alussa mellakka on käynnissä ja ihmiset katsovat sitä televisioista turvassa neljän seinän sisällä – kukaan ei osallistu, joku käy varastamassa kaaoksen turvin TV:n päästäkseen katsomaan tapahtumien etenemistä kotoaan. Ihminen etääntyy todellisesta keinotekoista simulaatiota kohti. Unikuvat ja vainotun harhat hakevat kielensä tajunnan Antipodeilta. Kaupunki personifioidaan sinäksi, jätteiden täyttämäksi autioksi maaksi, jossa järjestelmän kätyreinä tiedostamattaan toimivat ihmiset toistavat elämänsä rituaaleja väärän valaistumisen edessä:
kunnon kansalaiset katsovat kaikki TV:tä
vuosien & vuosien ajan samalla kun
yhteisen jungilaisen alitajunnan traditiot
& alakulttuurit lähetetään telepaattisesti
kaikkiin nuoriin päihin
jotka kirmaavat puistossa pilvessä
vakuuttuneena siitä ettei kukaan ole tehnyt sitä heitä ennen
se kaikki on tehty ennenkin
tunnen ihmisiä jotka vetävät kamaa
ja katsovat samalla TV:tä – ei mitään moraalia!
massamedian & kaman sekoittaminen
vittuun se paska
Katkelmassa tulee myös sysimustalla tavalla esiin d.a. levyn myrkyllinen huumori: moraalittomin teko on ryhtyä median ja kaman sekakäyttäjäksi. Ihmiset pakotetaan osaksi järjestelmää, joka on heille itselleen vieras, vieraampi kuin kongressi tai omat naapurit. Vapaus on koko runoelman teema: ikävä illuusio, jonka nimissä kansalaiset tappavat toisiaan. Toisenlaista, metafyysista vapautta etsivä levy joutuu pettymään yhä uudelleen; kenties pieni toivon sirpale on kuitenkin löydettävissä pettymyksen lasimerestä, jossa runous paljain varpain taivaltaa; röyhkeänä, risaisena, epätoivoisena ja siksi tärkeänä.
Lähioluostarin kuolemanruno on myös kosminen avunhuuto hajoavasta maailmasta sen sisälle omaan paskaansa hautautuvan todellisen maailman puolesta, tilinteon hetki ennen metaforista ja todellista kuolemaa. Runoilija on koira, maailman potkima riivattu otus, joka kivusta vääntyneillä silmillään kuitenkin näkee todellisuuden toisenlaisena kuin se kerrotaan. Runoilijan tehtävä on tehdä tästä selkoa, ja sen levy tekee sekä sisällön että muodon kautta, turhaan mystifioimatta, voimakkaasti lavastamalla.
Tekstissä Cleveland on miniatyyrinen maapalloteatteri, joka yrittää pakottaa hegemonian valtaa elämän- ja runomuodollaan rikkovan antagonistin ruotuunsa. Runoilijalle on annettu ainoastaan yksi tapa olla olemassa; aina häntä ei kuunnella, mutta mahdollisuus siitä, että joku voidaan kiusata ulos koomasta on aina olemassa. Taistelu runon kielellä on väsyttävää, mutta jos vaihtoehtona on turtumukseen mukautuminen, ei todellisia vaihtoehtoja ole:
en kyennyt välittämään kenellekään
sitä kuinka väsynyt olinkaan
kirjoitin runoja huomispäivää varten
tai kirjoitin runoja itselleni
itsemurhan muodossa
[--]
olen nyt täysin valmis
vihitty salaisen kultin jäseneksi
Lähiön Kuoleman Liittoon
ihmisuhreja kuvaputken
alttarin edessä
olen nälkäinen
huolimatta siitä että olen vieraillut
tänään jääkaapilla 176 kertaa
haluan syödä television
kuvaputkeksi tuleminen
ei saa kylläiseksi
sisälläni olevaa nälkäistä eläintä
en kykene kommunikoimaan sen
paskan kanssa - se vain
sanoo: "mcluhanin kuvaamia
pieniä pistekuvioita”
Minäpuhuja on katujen revitty paimentolainen, maailmaa sisältään säteilevä yksikkö. Viittauksia sairastuneeseen populaarikulttuuriin viljellään ja niitetään sekä voimalla että älyllä. Siihen limittyvät voimakkaat kuvat ja raaka kieli. Lähiöluostarin kuolemanrunossa d.a. levyn ajalleen tyypillinen runoilijanlaatu yhdistää toisiinsa 60-luvun amerikkalaisen tyhjiöpakatun sukupolven kulttuurisen turtumuksen, kriittisen purkavan ajattelun, idän filosofioista kumpuavan tietoisuuden valosta, sekä omintakeisen runokielen, joka vaihtelee inhorealistisesta absurdiin ja siitä konkretiaan. Hän ei ollut aikakaudellaan yksin, mutta kirjoitti yksin – se näkyy omaäänisessä, rikotussa, maailmaa peilaavassa poetiikassa.
Runoissa jäljennetäänkin todellisuutta, simuloidaan sen sairauden kehitystä, näytetään kuin luontodokumenttien tapaan pikakelauksella maapallon ruumiin ja ihmisen sielun mätäneminen, sen ruhoa nokkivien haaskojen oman edun tavoittelu. Runoilija käyskentelee hylätyssä kaupungissa; paikka on samalla konkreettinen ja henkinen topos: Cleveland asettuu rakenteeksi, jota teksti seuraa askel askeleelta, kunnes päätyy kaatopaikalle.
Aika ajoin levyn runous on valloittavan epätoivoista ja dystooppista: monologi on luopumisen kieltä, latentin hävityksen ja tuhon leksikoni. Kun tekstiä lukee, sitten lähtee ulos kaduille, taipuu maailma sarjaksi Giovanni Piranesin plansseja; kaikki on kieroutunutta ja väärin; ihmiset ovat Thomas De Quinceyn painajaisista karanneita hahmoja – eivät voimakkaita, eivät räjähtäviä, vaan masentavan tympeitä pahvisia nukkeja.
Filosofi Theodor Adornon mukaan yhteiskunnallinen taide jäljittelee maailmaa näyttääkseen sen tuhon. Erityisen hyvin tämä ”mustan ideaali” toteutuu levyn avaruudelliseksi tirkistysaukoksi tiivistyneessä runoudessa. Maailma nähdään totaalisen vieraana, kunnes ymmärretään, että tässä katsellaankin sitä samaa maailmaa, jossa elämällä me viihdytämme tylsiä hetkiämme kaikkeudessa. Varsinkin tämän teoksen toinen runoelma Kolmannen silmän näkyjä rakentaa kerrassaan tyrmäävän ydintuhon jälkeisen kaupunkikuvan, joka kuitenkin on nimenomaan meidän oma maailmamme. Teksti on villi ja repivä assosiaatioketju, joka tarkastelee maailmaa etovana rekonstruktiona, omana jätöksenään.
Runoelma etenee pastissinomaisten, osin keksittyjen, osin kollaasina koottujen tai hienoisesti muunneltujen lehtiotsikoiden valheiden rytmittämänä. Teksti on purkautuma, vallaton sanaräjähdys, joka muodollaan, kielellään ja viestillään kyseenalaistaa vallitsevan järjestyksen, jonka tehtävänä on ainoastaan murhata, rajoittaa vapautta, luoda ihmisille vankila, jossa he eivät tiedä olevansa vankeina, vaan luulevat elävänsä vapaata elämää eineksiksi pakattujen halujen marionetteina. Runo on sodanjulistus ja hyvästijättö.
Yhteiskunnallisuus on voimakkaasti mukana. Ihmislasten viattomuus pilataan Yhdysvalloissa joko ennen syntymää tai kuin pikatilauksena sen jälkeen... ihmiset taipuvat mahoksi taikinaksi, koska se on turvallisin ja vastuuttomin vaihtoehto; kansalaiset pyörittävät itse sitä rattaistoa, joka murskaa heidät polttoaineeksi; tehtävänä on taipua, myöntyä, näytellä – tulla osaksi konetta, joka jauhaa mielet mainoksiksi:
on AMERIKKA TYHJIÖN KOTI – 2500 mailia apatiaa &
kommunikaation puutetta... kaupunkeja kuten cleveland & aina jää
epämukava tunne kun ajatteleekin oikeutta
rauhaa
& rakkautta ja sitten huomaa olevansa
eksyksissä nekropolien kaupungissa;
aamulla aurinko nousee idästä & nuo
trumpetit toitottavat kun kottikärryittäin $$ kärrätään
pitkin EUCLID AVENUETA &
ryysyihin pukeutuneet lapset
kumartavat kunnioituksesta &
unelmien kirkkaisiin valoihin pukeutuneet pienokaiset
huutavat hoosiannaa kultaisille kuvajaisille
aurinko kajastaa idästä
RA on kuivien kyynelten sade allahin tomun ylle
JAHVE on viskannut karman arpakuutioita
JEESUS & MILAREPA & BUDDHA pelaavat korttia
AURINKOPURREN kadonneessa huoneessa
sateenkaarilapset ovat YHTÄ RUUMISTA
avoimen taivaansa kirkossa
pankkien ja kolikkopuotien ympäröimänä
ja uutta jumalankuvaa palvotaan
OI – KUOLEMAN lapset
SIEG HEIL SIEG HEIL
DER PFENIG ÜBER ALLES
Teksti virtaa levyn käsissä toisinaan omiin surrealistisiin korkeuksiinsa todellisuuden rivoutta simuloiden, toisinaan arkitason banaaleja ilmiöitä purkavasta näkökulmasta valaisten. Kolmannen silmän näkyjä ei ole pelkkää aivomyrskyä, vaan tuon hallitsemattoman myrskyn ohjailua sitä tutkimalla ja kuvaamalla; se on sääkartta, jonka avulla tuhoisan latteuden ja kauhun eteneminen saatetaan havainnoida.
Itsereflektio johdattaa runoilijaa joutomaan myyttisessä pimeydessä ”kiitäen jonkinlaisen psyykkisen manipulaation halki – en näe tätä / sanat vain putoilevat kynästä”. Todellisuuden esirippua revitään palasiksi, pitkät säkeet ovat kauniiksi maalattujen riekaleiden välistä kajastavaa kauheutta, maailmaa johon ihminen on tullut keksimään jumalia, talouksia, väärää lohtua ja autoja, mutta myös runoutta, eettisyyttä, vapautta.
Kolmannen silmän näkyjä on samaan aikaan tuomiopäivän messu ja maanisesti jatkuva rondo, joka rakentuu jykeville kuoro-osioille ja balladinomaisen kauniille väliosille. Teollinen chanson sekoittuu apokalyptiseen visioon, jossa maailmaa ei jätetä rauhaan. On kuin pedantti kirurgi leikkelisi hurmioituneena, mutta kuitenkin äärimmäisen tarkasti lähes kaikkia sairauksia potevaa potilastaan leikkauspöydällä ja heittelisi ylijääviä elimiä seinille.
Veitsenä on runoilijan kynä, ruhona ihmiskunnan mädäntyvä tajunta. Aukinaisena ja sairaana potilas riisuutuu, vaikka ei aina alistukaan – lopullinen kuolema odottaa kuitenkin edelleen, koska ihmisen lumetodellisuus on ainoa niin sairas maailma, että kykenee jatkamaan lääketieteellisen kuoleman jälkeen elämäänsä pelkästään uskomalla siihen illuusioon, ettei ole sairas ja että lääkärit ja runoilijat ovat puoskareita.
Todellisuus ei kuitenkaan ole kliininen, vaan orgaaninen; se on kuin hybridi kammotus, eliö joka runoilijan leikkaa-ja-liimaa -kokeiden pohjalta on yhdistynyt groteskiksi kokonaisuudeksi lukuisten eri sanalajien vääristyneeksi, silti mielekkäästi sekopäisessä maailmassa toimivaksi yhdistelmäksi. Runoilija on tarkkanäköinen yksityiskohtien kuvailija, joka kykenee nostamaan yksittäistapaukset yleisiksi, näkemään yhden ihmisen monadiluonteen kautta koko maailmanhistorian kentän:
virheä kojootti roskakorissa vaipui kyyneliin
paljastaessani valkean auringon
kaikki kertovat ettei se ole sama
kuin se jonka ihmiset clevelandissa
laittoivat taivaalle - aurinko nousee
IDÄSTÄ
minun valkea aurinkoni, valkea tähteni
hänen vihreät silmänsä kuin egyptiläinen kissa
me teemme kumpainenkin kuolemaa
Historia on levyn runoudessa läsnä kahdella tapaa. Ensinnäkin se on esimerkki, jonka pohjalta voi tehdä johtopäätöksiä; runoilija on ennustaja, joka puhuu siitä mikä on mahdollista, ja perustaa tämän konstruktion menneisyyden todistusaineistolle. Toisaalta historia on myyttien kokoelma; arkkirakenne, jonka varassa kaikki ihmisen toiminta lepää. Tämän vuoksi erilaisten idän ja lännen mytologioiden kuvat, ratkaisut ja sommitelmat tunkeutuvat osaksi runoja. Maailmassa vallitsee alituinen ambivalenssi, vasen ja oikea käsi tarttuvat toisiinsa.
Runoelmassa Kolmannen silmän näkyjä esiin nousee myös kritiikki rahaa ja talousjärjestelmän perustavanlaatuista sairautta kohtaan. Ihmiset ajavat huomaamattaan itsensä turmioon tavoitellessaan kultaa ja taaloja, jääden lopulta heitteille, koska kukaan ei välitä enää toisesta. Päämäärätön etsintä kuvastuu hajanaisena rakenteena; runon säkeet roiskuvat sivuille laveina kuin räjäytetty maalipönttö klinikan seinille.
Läpi teoksen levyn tekstistä välittyy asenne, jota Ingrid Swanberg kutsuu ”tuhoisaksi kirjoitukseksi”. Se pyrkii viestiä välittäessään tuomaan mukaan tasoja, joiden määränpäänä on tuhota, hajottaa, murskata... tämä demolisaatio kohdistuu illuusioon todellisuudesta, ihmisten turtumukseen television edessä, massojen tapaan käyttää tekstiä ja kieltä muka-kommunikatiivisena välineenä, uskoon valtiota, jumalaa, työnantajaa, sotajoukkoja tai itseä kohtaan, sekä yhteiskunnallisesti järjestäytyneeseen hyväksikäytön muotoon, jota lempeimmät kutsuvat kapitalismiksi.
Maailmanlopun läsnäolo on jatkuva muistutus siitä, että itseään tai maailmaa ei saa unohtaa, vaan on otettava vastuuta... tietoisuuden lisääminen sekä konkreettisesta ympäröivästä todellisuudesta että metafyysisestä transsendenssimaailmasta auttavat yksilöä tuntemaan itsensä osaksi maailmaa ja sen kautta pitämään siitä huolta. Kolmannen silmän näkyjä on levyn vastine tiibetiläisille rukouksille – se ei pelkästään pakene mietiskelemään vuorille, vaan on samalla arkaaisen maailmamme osallistuva supermarketin sutra:
uusi psykedeelinen Uumentapaus... tiibetiläisiä goottilaiskuvioita KOKIS – tappaja
Coca Cola rauhan 4. valtakunta; laula
”äiti, en tiedä kuka
pani kokaiinia
virvoitusjuomapulloon” (KIRKUMISTA)
MITÄ ON HENGEN VAPAUS?
kuin ajaisi mikroautolla parman supermarketissa & HELVETISSÄ / YAMA
on Lawrence Welkin hymyn tavoittelema MAHTAVASSA POHJOISESSA
ULVONNASSA... SUPERMARKETIN SUTRA... & drive-in autojen pienet
tantriset rituaalit velttojen pornofilmien ashram-strobovälkähdykset...
kuiva teinipillu ajattelee olevansa tantrinen Kwan-Yin
pyrkien äidilliseen rakkauteen & palvoen moottoripyörää
OSIRIS on kadottanut falloksensa aamunkoihin - drive-in seksiä bensa-asemilla
Molemmissa runoelmissa levyn kirjoitus tekee yllättäviä, groteskejakin vertauksia, jotka saavat lukijan tarkastelemaan päivittäisiä rituaalejaan uudelta kannalta. Tarkoitus on kielellisesti ja muodollisesti asettaa tietty itsestäänselvyys osaksi uudenlaista rakennetta, jossa sen luonne paljastuu, tai ainakin näyttäytyy poikkeavana suhteessa hegemonian tarjoamaan helposti nieltäväksi muokattuun maailmankuvaan.
Alituiseen kyseenalaistamisen kohteena oleva saasteinen televisiokulttuuri on yksi raskas ja jatkuva teema. Taikalaatikon edessä transsissa istuvat ”televisiovihannekset” ovat puoli-ihmisiä, jotka toimivat mekaanisesti ja edesauttavat tuhon ja latteuden etenemistä, koska eivät ymmärrä siitä mitään. Television katselu vertautuu LSD:n nappaamiseen; banalisoidussa vertauksessa ruutu on kuin nainen, joka näykkii katsojan vetoketjua ja ottaa häneltä suihin.
Amerikkalainen arkkisymboliikka nostetaan tuhon apokalyptiseksi kuvaksi. Julistus kuuluu: me olemme mennyttä, jos jatkamme samaa pahvinukkien elämää – lukuisat nimet ja tapahtumat runoelmissa ovat kuvia siitä turmeltuneisuudesta, eeppisestä perisynnin kaltaisesta kategoriasta, jonka kautta ihmiset jakelevat ja levittävät yhdentevää lamaannusta kuin jotain helposti leviävää sairautta; tämän sujumisesta pitää huolta ”television pyhä henki”.
Ratkaisu ei kuitenkaan ole paeta, vaan yrittää sietää, kenties taistella jos siihen on voimia. Voidaan sanoa, että d.a. levy pakeni, usein huumeisiin tai alakuloiseen unohdukseen, ja sen lannistamana hyökkäsi entistä voimakkaammin kaikkea kritisoimaansa vastaan kuvataiteellaan ja runoudellaan niin pitkään kuin jaksoi.
Marraskuun 24. 1968: d.a. levy ei kenties jaksa enää taistella. Hän tappaa itsensä. Jos se onkin keino saada rauhaa kaaoksen ja kammotusten todellisuudelta, on se myös keino nostaa oma ruumiinsa 26-vuotiaana merkiksi siitä kamppailusta, joka jatkuu tuhoavia, usein näkymättömiä aivokuoleman ja hyväksikäytön aseita vastaan, joita helppoheikkien kaltaiset torikauppiaspoliitikot, hyväksikäyttävät sijoittajat ja insestinmainostajat ovat sittemmin alkaneet myydä auliisti niitä itse itseensä käyttäville ihmisille. Varotoimenpiteenä tätä onnettomuutta vastaan kannattaa lukea d.a. levyn runoelmat.
Turun Lemmontiellä, Ville-Juhani Sutinen
http://susirajoilla.blogs.fi
http://www.clevelandmemory.org/levy/ |